Itse saatan ajatella jostain perheestä, että noilla ei varmasti suuria murheita ole kunnes tutustutaan paremmin ja heiltäkin löytyy jokin " kivi repusta".
Kokemuksemme siitä miten paljon jokin asia stressaa vaihtelee. Toisia stressaavat enemmän taloushuolet kuin toisia. Toiset taas murehtivat lapsistaan vaikka heillä olisi kaikki suhteellisen hyvin. Toisien elämänasenne on vaan sellainen, että katsotaan mitä huominen tuo tulessaan.
Meillä suomalaisilla on vaan paha tapa syyllistää itseämme kaikesta mahdollisesta tapahtuneesta. Tuon taakan alla moni uupuu burnoutin tai jopa itsemurhan partaalle. Saatikka jos jo kotona vanhemmat ovat käyttäneet syyllistämistä keinona kasvatuksessa.
Lapsuudessa tai nuoruudessa tehdyistä virheistä muistutetaan sopivasti vielä aikuisena.
Lapsi tulee käymään kotona opiskelujen lomassa ja ensimmäinen kysymys vanhemmilta on syyllistävä: Miksi et käy useammin meitä katsomassa ?
Eikö voisi olla iloinen ja todeta kuinka mukavaa on saada sinut kotiin !
Kun syyllistämme itseämme syyllistämme myös helposti ympäristöä. Voin kuvitella henkilön, joka ensin syyllistää itsensä esim. talousongelmista. Sen jälkeen tulee ympäristö, joka huomauttelee asioiden hoitamatta jättämisestä. Välttämättä ko. henkilö pyrkii selviämään parhaansa mukaan, mutta se vie aikaa ja tuona aikana ympäristössä erottuvat jyvät akanoista.
Henkilö saattaa joutua sellaiseen henkiseen ahdinkoon jäädessään yksin, että kukaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Talousmurheet tekevät myös sen ettei henkilöllä ole varaa hakea ammattiapua yksityiseltä puolelta, kun julkinen puoli on aivan liian hidas vastaamaan tarpeisiin.
Ympäristön ymmärtämyksellä sekä kuuntelemalla ja aistimalla toisten murheet säästyttäisiin paljon suuremmilta tragedioilta. Lisäksi tietoisuus siitä, että on läheisilleen yhtä arvokas ihminen vaikka ei ole terve taikka ei ole rahaa pelastaisi paljon asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti